Ristiäiskukkia

Ristiäiset sujui hyvin, vaikka kaikkea pientä unohtelinkin. Mutta kun on tarkoitus pitää rennot juhlat, niin pienet unohtelut vaan rentouttavat tunnelmaa, eikö? Eli rentoa oli, ja vauvakin oli niin rento, että nukkui vaan koko päivän syliä vaihdellen. Ennakko-odotusten vastaisesti jatkoi myös yön nukkuen parilla tankkaustauolla.

Juhlista esittelen kukat. Hankin Lidlistä ruusuja ja krysanteemeja, Prismasta neilikoita, kolmannesta kukkakaupasta harsokukkaa, pientareelta päivänkakkaraa ja takapihalta pajua. Sain pienellä rahalla kaksi isoa kimppua: vähän napakampi kastepöytään ja kahvipöytään tuollainen "harvempi". Ja pienistä jämistä kokosin vielä pikkukimppuja ja tukkakoristeet itselleni ja vauvalle.

On ollut niin keltainen ja päivänkakkarainen fiilis. Semmoinen iloinen ja onnellinen.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain keltaista

Ristiäisvalmisteluissa ollaan haluttu päästää itsemme helpolla. Leipomukset tulevat muualta, joten suurin stressi on sillä vältetty. Kummasti kuitenkin hermostuttaa siivoaminen (tai lähinnä sen kannattamattomuus ja tiheän imun vaiheen takia siihen kykenemättömyys). Ja jännittäähän se aina, että saako kaiken järkkäiltyä sellaiseksi, kuin päässään on nähnyt. Tiesinkin olevani pahalla tuulella juhlien alla, mutta kieltämättä se silti harmittaa, kun tähän asti kaikki on ollut niin auvoista.

Ristiäisperinteitäkin meillä on ehtinyt muodostua: on mummin suvun pöytäliina ja äidin suvun kastemalja. Kastemekon olen tehnyt esikoiselle, samoin kasteliinan, johon on kirjailtu lasten nimet ja kastepäivät. Tuntui oudolta kirjailla tulevan nimeä, mutta toisaalta muistan edellistenkin nimien tuntuneen vähän vierailta ennen virallista käyttöön ottamista. Huomenna aletaan sovitella nimeä suuhun. Vauvaan se kyllä jo mun mielestä hyvin sopii.

Kaksiviikkoinen ja muita ajatuksia (tai sitten ei)

Tänne kuuluu tällaista. Vauva on jostain oppaasta lukenut, että kaksiviikkoisella kuuluu olla tiheän imemisen kausi. Onneksi meillä on mahdollisuus istua sylikkäin tuntikaupalla. Itkujakin ja vatsanväänteitä (?) on alkanut myös oppikirjaa mukaillen tulla, samoin hormonifinnejä poskille.

Oma olo on imetystuskia ja yllättävää väsyä lukuunottamatta jo aika mainio. Eikä imetyskään IHAN niin paljoa satu, kuin vaikka viikko sitten, mutta mieluisinta olisi, jollei sattuisi lainkaan, ja jos uskaltaisin jonain päivänä luopua rintakumeista.

Muuten päässä ei liiku mitään kovin viisaita ajatuksia. Öisin oon pohtinut imettäessä ja sudokuja tehdessä, että kuutonen on kaikkein tylsin numero. Kakkonen on kaikkein palkitsevin ratkaistava. Muka. Siinä se, mitä mulla on tällä hetkellä jaettavaa! Hohoo!

Aamukahvipaikka

Keväällä haaveilin aamukahvipaikasta meidän etupihan terassille. Suunnitelma muuttui, ja pienen pöytäryhmän sijaan siihen löysikin tiensä rautapenkki. Tykkään. Jotain koristuksia haaveilen tähän vielä hankkivani rinnalle.

Aiemmin terassin käyttöaste on ollut nolla, mutta nyt veikkaan, että se on yksi kesän suosikkipaikoistani: siihen on helppo tulla kengittä, siitä näkee (ja ikkunan avaamalla kuulee) makuuhuoneessa nukkuvan vauvan ja isompien lasten suosikkileikkipaikat, siihen paistaa aurinko koko valoisan ajan päivästä ja sen edustalle jää lapsille tilaa maalata kiviä ja leikkiä muita leikkejään.

Nyt haen "aamukahvini" (jollei se oli haihtunut jo taivaan tuuliin oltuaan valmis -no, kauan, ja jollei vauva juuri päätä herätä) ja koitan käynnistyä tähän päivään uudella lempipaikallani.

"A" was here

Kannattaa muuten nimetä lapset eri kirjaimilla. Löytyy syylliset erinäisiin taideteoksiin vähän nopeammin. Tosin tämä taiteilija oli itsestään niin ylpeä, että olisi toki kertonut töikseen muutenkin. Onneksi autoon oli piirretty sormella ja pöytään eiffeltorniavaimenperällä. Jos nyt siis jompaankumpaan piti eiffeltornilla saada piirtää. Housuihin on piirretty ihan kuulakärkikynällä. Ihan vahingossa.

Ja pöydänkannen muista raidoista syytämme iskäämme ja sähkökitaraa. Sitäpaitsi.

Konkari-isoveli ja tuore isosisko

Onneksi on kesä. Isommat asuvat ulkona ja vauva saa juuri sopivasti (eli vain vähän) huomiota isosisaruksiltaan. Joitain ajatuksia tämä uusi elämä on kuitenkin herättänyt, kuten melkeinviisivuotiaassa seuraavia:

"Täällä haisee ihan maidolta. Sun maidolta. Onko se susta hyvä haju? Ei mustakaan..." (Miettii selvästi pehmentävää kommenttia...) "Mutta ihan kotoisa."

"Mitä me tän kaupan pihassa tehdään? Mehän jätettiin äiti toiseen paikkaan. Mitä?!! Onko äiti kävellyt?!!"

"Laittaisit rintsikat..." (Vastaan, että sentään puen, kun tulee vieraita.) "Siinä tapauksessa meidän pitää kutsua enemmän vieraita."

No, kuka tulis kylään?

Isoveli on koko kolmevuotisen isoveljeyden aikana ollut roolissaan luonnonlahjakkuus, mutta tuoreen isosiskon hoivavietti on heräillyt odotetunkin hiljalleen (keskittyminen kohdistuu muutenkin aina miljoonaan asiaan kerrallaan). Tänään yllätin sen lukemasta satua vauvalle. "Heippalallaa, Punatulkku", oli iloinen tervehdyksensä pikkusiskolleen. Punatulkku, hih, ihana!

Kiiltokuvamies ja kuplia

Sen lisäksi, että uskomaton mieheni koko lamaannuttavan raskausajan huolsi kodin ja lapset lähes yksin, se myös teki mansikkamaan. Ja luukun vintille. Ja maalasi autotallin lattian. Ja kävi töissä toukokuuhun asti. On huolehtinut pihasta. Jaksoi sanoa mulle, että "ei se mitään" ja "lepää nyt vaan". Ja kuulosti siltä, että se oikeasti ajatteli niin. Sulatti iltapuhteinaan pakastimen. Keitti mehua vanhoista viinimarjoista.

Nyt kun vauva on syntynyt, se jatkaa samaa linjaa. Vaikka mäkin jo kykenen moneen, saan onnellisesti vajota vauvanhoitokuplaani. Hän sen sijaan hämmentää toisenlaista kuplasoosia päivän ja seuraavana riemastuttaa lapsia saippuakuplilla, joilla voisi kuvitella lentävänsä.

Uskotteko edes?

Koska oon niin pitkään vaan valitellut kaikesta, on ihan ookoo, että blogi on välillä pelkkää kiiltokuvaa. Sellaiselta tämä oikea elämäkin tällä hetkellä tuntuu.