Lindiz kirjoitti blogissaan lompakostaan ja siitä asti muakin on houkutellut kirjoittaa omastani. En ole ainoa (Lindizin ja hänen juttuaan kommentoineiden lisäksi), jolle lompakko on "iso juttu", vaikka varmasti monen mielestä tämäkin saattaa olla vähän pöljä aihe. Lompakot jotenkin kiehtovat, eikä mua haittaisi, vaikka tästä kehkeytyisi jokin "Kurkkaa kukkarooni" -haaste. Jotenkin se tuntuu henkilökohtaiselta ja persoonalliselta tavaralta. Kiinnostavalta.
Mulle lompakon hankkiminen on aina ollut pitkä ja haastava projekti. On pitänyt löytää vähintään yhtä hyvä, kuin edellinen. Jossain vaiheessa kuvataskut olivat tärkeitä, jossain vaiheessa korttitaskuja piti olla enemmän. Ja kun johonkin on oppinut, on vaikea siirtyä uuteen, vaikka vanha jo tiputtelisi kolikot menemään tai ratkeaisi saumoistaan. Usein meillä oli siskon kanssa samanlaiset, joten ainakin Heli voisi tarttua tähän "haasteeseen" ja esitellä nykyisensä.
Joskus teininä tykkäsin nipsukukkaroista ja pienenä kutsuin lompakkoa lompsaksi. Nykyisen kotikaupunkini asukkailla rahoja säilytetään massissa.
Tämän lompakkoni olen ostanut 7 vuotta sitten. Ensimmäinen nahkalompakkoni, joka oli niin kallis, että puntaroin pitkään, kannattaako sellaista edes ostaa. Ihastuin nahan väriin ja erityisesti sisäpuolen vuorikankaaseen. Halusin nimenomaan sellaisen, jossa seteleitä voisi pitää niiden taittumatta. Sain kuulla rouvakommentteja, olinhan tuore rouva. Ja kieltämättä hainkin teiniluukin sijaan naisellista mallia. Samoihin aikoihin ostin pienen leppäkerttukorun, joka on huomaamatta siitä asti asustanut vetskarin lenksussa. Että jotain lapsellista kuitenkin.
Eihän tuon sisältä rahaa juuri koskaan löydy. Kortteja ja kuitteja, ja sisäpuolen vetskaritaskusta muutamia valokuvia, talteen laitettuja koruja ja muuta tilpehööriä. Hakaneuloja ja joskus särkylääkettä. Lappusia ja kaikkea, mikä tuntuu tarpeelliselta, vaikkei varmasti olekaan. Kröhöm, löysinpä äsken myös vanhat ripsentaivuttimen tyynyt...
Eilen käytiin paikallisilla markkinoilla. Pojalle jo taannoin sanoin, että pitää hommata sille uusi lompakko, kun isän vanhassa ei pysy kolikot sisällä ja on muutenkin rikki. Nahkakojun ihana myyjäsetä otti heti minun sijaani Pojan asiakkaaksi. Poika halusi lompakon, joka on "kaikkein pisin". (Eli siitä piti avautuaa lirpakkeita.) Vähän aikaa katseltuamme totesin, että kierretään vielä ja tullaan vaikka takas, mutta Poika ilmoitti, että "otan tämän" ja sai vielä alennuksenkin. Oli hyvä myyjä, mutta oli kyllä hyvä asiakaskin. Olin ajatellut synttärilahjaksi lompakon hommaamista, mutta hyvä että meni homma näin. Lompakko on ehdottomasti niitä juttuja, jotka täytyy saada valita itse. Vai mitä?
