Ystävyyden opettelemista

Meinasin minäkin jotain ystävänpäivähöttöä julkaista kahvilatreffeistä Pikkiriikkiseni kanssa ja hehkuttaa illan tulevia leffatreffejä. Mutta ulkoa tuli juuri naapureiden saattelemana sisälle lapsi, joka ei ollutkaan osannut leikkiä toisten kanssa. Kiusasi, riiteli ja kiroili. PASKAPÄÄT!! Niinpä. Minäkin olin sellainen. Ja paskamaista naurua päälle ja lähti juosten karkuun.

Semmoista naurua, josta tietää, että mikään komennus tai rangaistus ei tepsi. Kannoin sisälle, nyt raivoaa yksin huoneessaan. Vähän tuossa jo saarnasin sen kikatuksen päälle. Siitä, miten ystävyys on tärkeää. Että ei saa lyödä ja haukkua toisia. Aika painokkaastikin. Ei tehonnut, tietenkään.

Mikä siinä onkin, että kun asia on tärkeä, kiehuu oma kiukku yli ja tulee oikeasti tunne, että mun täytyy ratkaista tämä NYT. Ja jos puhe ei tepsi, niin mitä sitten teen? Seison voimattomana sen kiroilevan kakaran edessä ja tiedän, ettei oikeasti auta, kuin hellittää ote ja antaa olla hetken aikaa. Kun vaistomaisesti tekisi mieli karjua se järkiinsä.

Nyt kun tässä istun, ja kuulostelen, että lapsi alkaa hiljalleen leppyä, ymmärrän, ettei noita tilanteita ratkaista ennen molempien raivon laantumista. Jos yhtä asiaa saisin elämässäni toivoa, toivoisin lasteni kasvavan hyviksi ystäviksi, reiluiksi ihmisiksi. Sellaisiksi, jotka osaavat ottaa toiset huomioon ja ymmärtäisivät sosiaaliset pelisäännöt. Voisipa se toive toteutua sormia napsauttamalla. Nyt tuntuu, että omilla epävarmoilla toimilla ja sanavalinnoilla on liian suuri merkitys.

Nyt sieltä kuuluu jo lempeä ääni. Kokoan vielä oman lempeyteni, menen ottamaan syliin ja juttelen. Huoh. Pieni lisäviisaus ei nyt olisi pahitteeksi.

Hyvää ystävänpäivää, kuitenkin!

Ilahduta bloggaajaa -haaste

Sain ilokseni joku viikko sitten kahdesta osoitteesta tämän hauskan blogeissa pyörineen blogihaasteen. Elsa-Aalialta ja Näppituntuman Amrialta. Molemmat sellaisia, joille itsekin olisin kenties laittanut haasteen eteenpäin, jos olisin ehtinyt ensin.

Mietin, että ketäköhän haastaisin, kun oon aina ollut vähän nynny näissä haastamisissa. Haastan yleensä tosielämän tuttuja tai ympäripyöreästi vaan "kaikki". Tai en ketään. Päätin rohkaistua, ja haastaa tällä kertaa muutaman sellaisen bloggaajan, joita en oikeasti tunne.

Ideana on siis haastaa mukaan valitsemansa määrä bloggaajia, ja jos tarttuvat haasteeseen, eli jatkavat sitä, olen velvollinen ilahduttamaan heitä sopivaksi katsomallani tavalla. (Säännöt voitte tsekata vielä alkuperäisestä lähteestä Tipulasta.)

Valitsin ilahdutettaviksi bloggaajiksi nämä kolme:

Jenayan blogista Kerron sulle tarinan elämästä. Jenaya on niin söötti ja sympaattinen. Sopii ilahdutushaasteeseen ihan parhaiten, koska harrastaa sellaista muutenkin. Jenaya laittaa lukijansa pohtimaan asioita uusista vinkkeleistä ja lisäksi tykkään kilometrin mittaisesta "Lukemista ja nähtävää!"-palkista, josta oon löytänyt monta uutta kivaa blogia.

Lindizin blogista Tutipuu. Tutipuu äksyine Hormonihirviöineen on niin viihdyttävä blogi. Vaikka sanat ovat teräviä, Lindiz on jotenkin niin helposti lähestyttävä tyyppi ja värikkäistä sanavalinnoista huolimatta tosi kivan ja reilun oloinen. Ja tykkään, että blogi on saanut nostetta ja sen kautta kivoja yhteistyöjuttuja.

Mamma rimpuilee -blogin haastan myös. Se on vain niin hirveän hauska ja herttainen blogi. Jos joitain blogeja luetaan aina kulmat kurtussa (hyviä nekin), niin tässä blogissa saa aina hymyillä, jollei jopa tirskua. Ja siellä on soma vauviainen, ja hassu isoveli.


En tiedä, onko teitä vielä haastettu (en äkkiseltään löytänyt teidän teksteistä viestiä, jotta olisitte ainakaan vielä lähteneet mukaan). Eli jos päätät tarttua haasteeseen, niin täältä pesee jotain (toivottavasti) ilahduttavaa.

Päivitetyt hingut

Viitatakseni kahteen aiempaan aiheeseen, niin 

nyt on S-Max 

ja

se siitä jugurttihingusta:

Nyt menee näitä.

Olohuone ennen ja jälkeen - ja sitten vielä minuuttia myöhemmin

Lapset ovat leikkineet tänään tuntikaupalla yhdessä. Leikkiä, joka alkoi aamulla juhliin valmistautumisella. Pukivat nuket ja nallet juhlavaatteisiin ja kokkailivat juhlaruokia. Pitkään leikki pysyi lastenhuoneessa, kunnes yhtäkkiä kuorma siirrettiin traktorilla (eli nukenrattailla) olohuoneen lattialle. Olivat kylpylään menossa ennen kihlajaisia. Kuva kertoo kaiken...

Oikean ruoan jälkeen rahdattiin leikki takaisin lastenhuoneeseen (eli kylpylän hotellihuoneeseen...) ja illan hämärtyessä sommittelin jopa hempeän kynttiläasetelmankin nätiksi siivotun olohuoneen pöydälle. Kas näin:

Meni kaksi minuuttia, ja lasten leikki oli muuttunut niin, että konkkaronkka oli päätynyt huomaamatta takaisin olkkariin. Kylpylään. Riisuivat jengin "uimavaippasilleen", kamppeet koottiin tietenkin mun kynttiläasetelmaani täydentämään... Pulikoivat sitten taas antaumuksella olohuoneen matolla aikakaupalla. Välillä kävivät takkikaapissa saunomassa. Isoveli huolehti hädissään pienimmästä nukesta, kun se ei pysyisi itse pinnalla ja siitä ei saanut päästää irti.

Hauskaa, että leikkivät niin kivasti jo yhteisiä leikkejä. Tämä päivä on koetellut monessa kohtaa väsyneiden aikuisten hermoja, mutta ilman tätä uutta yhteisleikkitaitoa olisi ollut kymmenen kertaa haastavampaa kaikille.

Mutta miksi joskus tuntuu, että siivoaminen on niin turhaa?

Anna mä arvaan: sä oot opettaja.

Meillä oli töissä yksi hauska sijainen, joka nauroi meille opettajille ihan estoitta. Että jos päivässä on jotain spesiaalia, ja jollei asioiden kulkuun oo selvää suunnitelmaa, niin meidän pasmat menee ihan sekaisin. Me ei osata toimia ollenkaan, tai ei ainakaan mitenkään järkevästi tai yksinkertaisesti. Meillä oli hiihtokisat, joiden aikatauluja ja käytäntöjä ei oltu lyöty näköjään riittävän tarkasti lukkoon, joten oltiin ihan höselöitä, kovaäänisiä ja epäkäytännöllisiä sähliä koko päivän. (Määrittelin itse, se sijainen ei noita sanoja käyttänyt.)

Synnytyssairaaloissa opettajat tunnistaa kuulemma siitä, että kyselevät kaikesta, että miksi näin tehdään ja mitäs nyt tapahtuu ja miten ja milloin ja mitä jos. (Kun taas insinöörit tunnistaa kiinnostuksesta salin laitteisiin.)

Pulmapelimyyjä jossain markkinoilla tunnisti mut opettajaksi, kun en saanut rauhaa ennen kuin sain ratkaistua pulmat. Totesi, että seison siinä joko tuntikaupalla, tai ostan pelin. Ostin suosiolla heti. Sudokutkin pitää muuten vängällä ratkaista, vaikka huomaan, etten oikeastaan edes kauheasti nauti siitä. Mutta ei voi jättää kesken.

Äiti tunnistaa asiakaspalvelijana opettajat hössötyksestä (ja totesi muuten mulle jonkin tuollaisen tilanteen jälkeen, että susta tulis hyvä ope. Siis silloin, kun en vielä sillä tiellä ollut). Ja eräs toinen asiakaspalvelija pitää opettajia hankalina asiakkaina. Uskon senkin.

Mua aina välillä naurattaa, kun opettajat voivat puhista niin vakavissaan jostain ei-niin-vakavasta työasiasta, kuten kadonneista värikynistä tai kömpelöstä yhden sanan lunttilappuepäilystä. Mutta humpsahdan samaan vakavistelutapaan ihan tuosta vaan.

Ulkoisia opettajan merkkejä ovat ainakin Marimekko, Aarikka ja huopakangasliivimekot. Itsessäni näitä merkkejä ei tokikaan ole, mutta kuvaa katsomalla näen itsekin, että jotain opea munkin lookissa on... Te ulkopuoliset osaisitte ehkä sanoa paremmin, joten antaa palaa! Kertokaas, mistä ja miten kaukaa te tunnistatte opettajat? Lupaan ottaa huumorilla.

Suklaata ja muita iloja

Tuntui oudolta lähteä töistä vain parin tunnin jälkeen, mutta ultraa varten tänään tein niin. Vauvalla oli kaikki niin kuin pitikin, haukotteli ja kovasti heilutteli siellä. Odotushuoneen jännityshöpötys jatkui tutkimuspöydällä entistä vuolaampana, vaikka hetkeksi oli ihan pakko vaan hiljentyä. Ihmeellinen otus se Kölliäinen siellä.

Piipahdettiin ennen lasten hakua Lidlissä. "Tässä vielä teille suklaata", sanoi myyjä ja heitti tiskin alta ostosten sekaan Geisharasian. "Me nyt vaan jaellaan näitä vähän pois." Melkein naama ratkesi hymystä, ihana päivä, kerrassaan!

Uusi mahdollisuus hölmöille korteille

Kuka jakaa kanssani ainaisen ongelman: juhlittavia ja kortitettavia löytyy jatkuvasti, ja joka kerta käyt onnittelukorttipinkan läpi todetaksesi, ettei mikään sovi tilanteeseen?

Mulla on valtava nippu typeriä markanaikaisia postikortteja, joissa on nätit kuvat ja kummalliset tekstit. Joiden sijaan onniteltaville on kuitenkin aina täytynyt ostaa kaupasta joku järkevä kortti.

Nyt levitin askarteluvehkeet pöydälle ja klipsin korteista uusia. Ei mun askartelutaidoilla mitään mielettömiä lopputuloksia tullut, mutta ihan sööttejä uusiokortteja silti. Ehkä näitä jo voi antaa synttäri- ja muiksi onnittelukorteiksi, kun alla ei lue "Lomamatkalla jossain päin Suomea" tai "Ei aina voi kaikkea ymmärtää, se silti täyttä on elämää". Ja nyt olisi hinku leikellä ja liimailla vielä lisää. En taida heti kuitenkaan ryhtyä, kun saamani askarteluseura ei varsinaisesti helpottanut hommaa hirveästi.

"Lomaterveisin" ja "Kukkaset kukkikoon ajatuksissasi"

"Ystävälle"

"On niin ikävä"

"Ei aina voi kaikkea ymmärtää, se silti täyttä on elämää"

"Lomamatkalla jossain päin Suomea"