Minusta tulee isona...

Pikkuipanan jutuille on viimepäivinä saanut nauraa kerrakseen. Ihmeellinen höpöhöpömimmi, joka selostaa tauotta elämänsä tärkeistä asioista. Ilman ässää, ällää ja ärrää, mutta painokkain ilmein. Mielikuvitus- ja roolileikit ovat tulleet kuvioihin. Välillä hän on "tyämiet", välillä "paomiet". Yhtenä päivänä hän kertoi, että hänestä tulee isona poliisi. Koska sitten saa olla poliisiautossa. (Olisiko pitänyt kertoa, että rosvonakin pääsee istumaan paljon poliisiautossa?) Hoitoon lähtiessä hän kiipeää autoon itse, koska on "ito poika". Puhelimella joko soittelee "täävvä on hätätijanne! Tunipano!", tai muuten vain soittaa "Ejinanne". (Äitiltä terveisiä Ejinanne!)

Lauantaina hän pakkasi palapelisalkun: "Heippa, menen kounuun! Menen opettamaan hapteja." Ja tulee kohta takaisin: "Ei onnut hapteja kounutta. Oni vapaapäivä." Tänään oli opella ollut kurja päivä, kun oppilaat eivät olleet halunneet kuulemma lukea kirjoja.

Kaikki roolileikit alkavat sillä, että kodinhoitohuoneesta haetaan pipo ja hanskat. Koska palomiehillä on pipo ja hanskat. Työmiehillä on pipo ja hanskat ja poliisilla myös. Opettajalla muuten ei ollut. Siisti sisätyö.

"Paomiet" kiipeämässä (pipo päässä) kiiruusti sammuttamaan "tunipanoa".

Keltainen muki ja muita tilanteita

Jos eilinen purkaus oli tukahduttavan tunteikas, on tämänpäiväisessä kerronnassa taustalla vain vitsikäs virnistys. Mutta on se kuulkaa kumma: Hommattiin uudet kuomat pohjasta ratkenneiden punaisten tilalle. Pyöriteltiin kauan, kun haluttiin olla varmoja, ettei tule hommattua taas yhtä kiukuttelua aiheuttavaa vaatekappaletta lisää. Kyllä, nämä kirjavat haluan, hän vakuutti.

Ja sitten tänään ollaan riidelty siitä, että ei voi lähteä reissuun niissä rikkinäisissä punaisissa. Mutta kun mä en halua, että nämä likaantuu. Enkö mä voi käyttää näitä vain sisäkenkinä? No sitten mä ainakin pesen nämä joka päivä. (Ja sama keskustelu käytiin aamun aikana muutaman minuutin välein...) Eli okei: ei saa siis olla vääränlaisia pukineita, muttei LIIAN ihaniakaan.

Tässä illalla Hän sitten kyllä ällistytti mut ihan todella. Katoin iltapalaa ja otin pöytään oranssin ja keltaisen mukin. Tietenkin oli tarkoitus laittaa oranssi Hänelle, koska tiedän keltaisen osuvan suoraan kiukkusuoneen. VAHINGOSSA kuitenkin kaadoin laktoosittoman siihen keltaiseen, ja päätin sitten ottaa riskin ojentamalla mukin Hänelle. Hän katsoi sitä mittaillen, mutisikin jotain. Mutta se siitä. Joi menemään.

Myöhemmin käytiin Hänen aloitteestaan keskustelu:

Mulla kyllä tuli siitä keltaisesta mukista kiukkuinen mieli. Mutta ajattelin, etten sano sitä.
No mä huomasin. Osasit kyllä hienosti toimia!
Mä yritän, että mä en tänään enkä huomenna kiukuttelisi. Mutta sitä seuraavana varmaan vähän.

Hieno lapsi. (Vaikka kiukuttelisikin.)

Kiukuttelu pelottaa

Aamu alkaa riidalla siitä, mitä vaatteita Hän ei suostu päällensä pukemaan. Jatkuu riidalla siitä, kummanko pitäisi viedä hoitoon, isän vai äidin. Aina tietenkin sen toisen, joka nyt olisi vuorossa.

Iltapäivän ensimmäinen riita iski eilen jo päiväkodin ovella, kun Hän kiellosta (ja totta puhuen en edes ajatellut, että olisi tuollaista tarvinnut kieltää!!) heitti ilkikurisesti kikatellen ison lumikokkareen päiväkotiin sisälle pukemassa olevien lasten keskelle. Vuorottainen kikatteleva pokkurointi ja kieltoja seurannut raivoaminen jatkui kotiin asti. Kaatoi pihassa mun työlaukun hankeen ja puhelinkin katosi (tosin löytyi vähän myöhemmin). Sitten rauhoittui, saatiin vähän juteltuakin rakentavasti ja rauhallisesti. Mutta ruoalla alkoi perinteinen riita siitä, että on väärän värinen muki. Ihan käsittämätön raivari.

Tuosta välistä on referoimatta tietenkin oma osuuteni, koska en kehtaa, vaikka parhaani yritin. Varmasti suhtautumisellani voisin (osatessani) vaikuttaa Hänen mielialojen ja käytöksen kehkeytymiseen...

Oma suuttumus yltyy joka kerta nopeammin nollasta sataan, johtuen siitä turhauttavasta tunteesta, että luulin tämän menevän joululoman ja levon myötä ohi, mutta ei. Wikipedian (hehe...) mukaan uhmaikä loppuu viimeistään 4-5 -vuotiaana. Ärsyttää ja pelottaa, etten tällä hetkellä osaa uskoa, että kyse olisi siitä. Entä, jos itse alan uskoa, että nuo ovat lapsen luonteenpiirteitä, eikä normaalia (joskin ymmärtääkseni aika aggressiivista muihin verrattuna) uhmaikää? Nappaako lapsikin sen olettamuksen mun vastakäytöksestä ja välillä valitettavan harkitsemattomista kommenteista? Ja kasvaako se silloin ikinä turvallisesti yli siitä uhmastaan? Kamalan pelottavaa. Kun ei tiedä, mitä tehdä. Tai niin. Ehkä oikeastaan tiedän, mutten tunnepuuskassani vain todellakaan aina kuitenkaan osaa.

Kerroin nyt liikaa, kun kerroin näin suoraan muista, kuin itsestäni. Pakko silti, kun melkein ahdistaa. Ja ainakin suututtaa. Hänen käytös ja mun käytös.

Meinasin sanoa, että kuvat nyt ei liity juttuun mitenkään, jouluakin niissä vielä on. Mutta liittyyhän ne: samainen "Hän" toi mulle tulppaanit kaupasta. Nimenomaan HÄN halusi tuoda. Niin että liittyvät hyvinkin, muistuttivat nyt juuri itseänikin siitä "toisesta puolesta"...

Mutta kerronpa senkin, että eilen taisin tuntea muutaman tömähdyksen, kun Perheen Pienimmäinen jumppasi masussa.

Kuutamokävelyllä

Eilen käytiin Pikkiriikkisen kanssa kuutamokävelyllä 20 asteen pakkasessa. Alkumatkan fiilistelin pimeyteen tupruttavia savupiippuja ja lumesta nuokkuvia puita. Loppumatkan ihmettelin kitisevää lasta, joka käveli kummallisesti. Ei suostunut pulkkaan, ei suostunut kävelemään, ei päässyt ylös, kun kaatui. Hauskaa seuraa se kuitenkin kaikessa hassuudessaan oli: oltiin päästy suunnilleen tuohon kuvanottopaikalle, alkoi äitinsä suuntavaiston näköjään perinyt tyttö kysellä ihmeissään, että "äiti mihhä me onnaan?"

Kun sitten viimein päästiin kotiin kiljuvaksi muuttuneen lapsen kanssa huomasin pukeneeni sen alimmat housut vain puoliväliin asti. (Tarkoitus oli nostaa ne ylös yhtäaikaa seuraavan vaatekerran kanssa...) Vyötärökuminauha kinnasi siis polvien kohdalla. Olisi saattanut itseäkin vähän suututtaa.

Eilinen antoi toivoa alkavaan työarkeen: en nukkunut tai edes kaivannut päiväunia ja muutenkin oli virkeä olo ja mieli. Jes.

Liian iso kynnys pikkujuttuille...?

Mitä harvemmin kirjoittaa, sitä hankalampi on aloittaa. Varsinkin, jos aikoo pysyä ytimekkäänä. Jos olisin kirjoittanut päivittäin, olisin varmaankin osannut helpommin jakaa kanssanne niitä pikkuasioita. Nyt tuntuu, että ei ole mitään "isoa"/"kokoavaa" sanottavaa, ja niitä "pieniä" on hassu kertoa, kun eivät ole välttämättä enää ajankohtiaisia.

Jos olisin kirjoittanut päivittäin, olisin ehkä luetellut tapoja, joilla Pienimmäinen on jo kuluneen vuoden aikana ehtinyt teloa itseään ja maallista omaisuuttamme.

Olisin varmaan kirjoittanut pidemmän tekstin siitä, miten väsyissäni käytän blogiin sen vähäisen ajan, minkä jaksan. Minkä muuten voisin käyttää tosielämän henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin. Että miten hävettää se, kun en ole saanut kerrottua kaikille tärkeille ihmisille henkilökohtaisesti vauvan odotuksesta. Kun liikenevän ajan vain nukun, enkä soittele. Vaikka blogilla voin välittää terveiset monelle ystävälle kerralla, jää tietenkin niiden kuulumiset näin päin kuulematta...

Tai jonain päivänä olisin ehkä puhissut kasvatuskysymyksiä, jotka tuntuvat välillä niin painostavilta niskassa.

Ja painostavilta tuntuvat myös viimeöinä palanneet koulu-unet. Joissa en ole valmistautunut. Menen töihin miehen pitkissä kalsareissa ja lapsi mukanani. Ja puhumattakaan sitten siitä Alakoulun Aarreaitasta, joka on herännyt joululomaunilta ja muistuttelee facebookissa, etten ole vielä ajatellut kovin syvällisesti tulevaa keskiviikkoa, saati koko kevättä.

Ja oonhan tässä miettinyt montaa muutakin asiaa, joka olisi jakamalla saattanut muuttaa muotoaan tai herättää keskustelua.

Eilen olisin varmaan kertonut kummitytön yksivuotissynttäreistä ja siitä, kuinka Poika epäili serkun alkavan itkeä, kun saa lahjaksi potan. Ja jonain päivänä olisin luultavasti hihkunut hassuja juttuja, joita lapsilla, varsinkin isommalla, tulee vauvan odotuksesta mieleen. Olisi ollut kiva esitellä myös kuvia isän ja lasten kaakaonkeittoretkestä lumisessa illassa. Jonain päivänä olisin ehkä julkaissut tämmöisiä hassuja kuvia tiikeriasuisesta vilperistä.

Voi, kun jaksaisin taas jossain vaiheessa enemmän. Livenä ja täällä. Tämä on kuitenkin päiväkirja. Oma muistikirjani tästä elämänvaiheesta. Jää vähän vähäisiksi muistot.

Noin. Nyt en astunut yhden ison kynnyksen yli, vaan tein tämmöiset pikkuiset portaat, joista olisi ehkä helpompi jatkaa taas sellaisin pikkujutuin.

Ennustus vuodelle 2015

Noin! Sain pari apulaista tämän alkaneen vuoden ennustusten tekemiseen. Taiteilijoiden kiirehtimisen ja lennokkuuden johdosta lopputuloksesta tuli vähän ajattelemaani abstraktimpi. Mutta ennustakaa nyt parhaan taitonne mukaan silti.

Tällä kertaa saat valita kuvan, joka miellyttää (ole avoin kummallisillekin syheröille), ja tulkinnan saat tehdä sen perusteella, miten lapsi itse on kuvan nimennyt. Tulkinta vaatii varmaankin samanlaista luovuutta ja lennokkuutta, kuin kuvien tekijöillä oli... (Laitan kuvien nimet vasta kommenttikenttään, että voit rauhassa löytää itseäsi puhuttelevimman kuvan.)

Ja sitten vain tekemään tulkintoja omien toiveiden, pelkojen ja suunnitelmien mukaan tulevalle vuodelle. Voit käydä kurkkaamassa myös viimevuotisen leikin ja jälkipuida tuloksen (tai vaikka jälkikäteen valita kuvan viimevuodellekin).

Tulevaa päin

Korkea kynnys kirjoittaa mitään ei-merkityksellistä tänään, nyt Uuden kynnyksellä. Pitäisi katsella viisaana taaksensa ja suunnitella tulevaa. En taida silti sellaiseen pakottaa itseäni syventymään. Otetaan vastaan, mitä tulee, ja iso vuosi 2015 tulee tietenkin taas olemaan. Edellinen oli työntäyteinen ja nyt olen jo antanut itselleni luvan alkaa haaveilla häämöttävästä äitiyslomasta.

Vuosi vaihtui lapsiperhekekkereiden merkeissä. Mukava ilta ja yö, vaikka haavereitakin sattui ja lautapelit saivat kullakin vuorollaan veren kiehahtamaan. Krhm.

Vaikka en oikein osaa ottaa vakavasti sädetikkujen K18-merkintää, olisi tietenkin 2,5-vuotiasta voinut vahtia sen verran, ettei päätä maistaa juuri sammunutta tikkua. Ensiapuna hoidin summissa kättä, kun ei osannut ilmaista, mihin sattuu, enkä tilannetta niin tarkkaan nähnyt. Kunnes alkoi pyytää "hääpanaa". Nyt on suupielessä hieno rakkula. Jos nyt tulevaa vuotta vielä mietin, niin vähän pelottaa, että mihin kaikkeen tuo ehtiväinen neiti kerkiää sormensa työntää. Viime viikkojen myötä rikkinäisten tavaroiden, haavojen ja mustelmien määrä on kasvanut huimaa vauhtia...

Suunnittelin, että olisin kehitellyt jonkin "perinteisen" ennustuksen (tai tulkinnoiksihan niitä piti sanoa) vuodelle 2015, mutta vielä en saanut aikaiseksi. Katsotaan, jos illan aikana iskisi vielä inspiraatio.