Lukoista

Jossain jo aikaisemmin törmäsin "tunne lukkosi" -ajatukseen, ja jäin miettimään, että haluaisin selvittää omat tunnelukkoni. Kirjoitin asian jopa paperin nurkkaan muistiin. Päivällä sitten Vähänpä tiesin -blogissa Anu kirjoitteli samaisesta aiheesta ja laittoi linkin testiin, josta saamaani tulosta oon nyt sitten loppupäivän pyöritellyt.

Ettäkö oikeasti oon tuollainen, ja ettäkö noi on niitä "lukoiksi" määriteltäviä asioita? Hyvin mielenkiintoista. Hyvin. Mitä voisin noille asioille tehdä, ja miten paljon niitä on tarpeen muuttaa? Että olisinko sittenkään edes valmis olemaan erilainen, kuin mikä oon tähän asti oppinut olemaan ja millaisena itsestäni useimmiten ihan tykkäänkin? Vai ajattelenko noin vain peitelläkseni nössöyttä, jonka takia en halua muuttua ja kyseenalaistaa tapojani toimia erilaisissa tilanteissa? Onko oikeasti NIIN tärkeää olla kiva ja kiltti, välttää konflikteja ja yrittää pitää kaikki tyytyväisinä? Kun mun mielestä se ON tärkeää (ja jopa kiinnostavaa ja hyvällä lailla haastavaa), mutta onko oikeesti? Miten opin erottamaan, jos teenkin noita asioita joidenkin muiden tärkeiden juttujen kustannuksella?

Kun testitulos väitti mun olevan myös melkoisen pessimistinen, oli ensireaktio ärsytys ja testin toteaminen erehtyneeksi. Tässä, kun oon nyt asiaa pureksinut, oon kuitenkin huomannut, että siinä taitaakin olla hyvin paljon perää. Hassua, etten oo tajunnut sitä itse. Oon vain jäänyt olettamaan, että oon yhtä optimistinen, kuin mikä teininä halusin olla. Sen verran tässä sentään pehmensin tätä uutta pessimisti-titteliä itselleni, että päätin pitää itseäni kuitenkin "positiivisena pessimistinä". Sellaisena, joka pelkää pahinta, mutta nauraa päälle tietäen, ettei se pahin kuitenkaan todennäköisesti tapahdu. Tai jos tapahtuu, niin koittaa löytää sitten siitäkin lopulta jotakin positiivista.

Mutta mietityttävä testi. Teen sen vielä uudelleen, tutkin noita eri tunnelukkojen kuvauksia ja pyörittelen ajatusta siitä, mitä haluan tästä yrittää saada irti. Tämä teksti jäi kukkuralleen keskeneräisistä ajatuksista, epäselvistä lauserakenteista ja sisällöstä, josta en itekään saanut toisella lukukerralla kunnolla tolkkua. Tämmöistä sekavaa höpinää siitä tulee, kun yrittää perjantai-iltana tasapainotella siinä välimaastossa, kerronko liikaa, vai enkö kerro mitään. Mutta olkoon, pureskelen tätä nyt näin.

Mitäs teidän testituloksenne väittävät? (Linkit löytyvät tummennettujen sanojen takaa.)

Viikonlopulle tulppaaneita

Viikonloppu lähestyy lupaavasti ja uhkaavasti. Kivaa on irrottautua työstä, mutta jännitystä tuo se, että mr Pii lähtee reissuun, ja mulla puskee itellä päälle kaikki töistä poimitut pöpöt. Flunssat ja ne epämiellyttävämmätkin tautiriesat. Just nyt. Varsinkin, kun meneillään on muutakin hermoja raastavaa. Pitäkää siis peukkuja, että pakka pysyy jokseenkin siedettävästi koossa, ja pöpöt pääsisivät kunnolla niskan päälle aikaisintaan maanantaina. Enkä mä piitttaa, vaikka jäis kuumeet ja räkätaudit (niistä epämiellyttävemmistä puhumattakaan) kokonaankin välistä.

Äsken ostetussa tulppaanikimpussa oli kuminauha hiertänyt monta kukkaa poikki, mutta näyttäähän ne katkenneet kukat aika hauskalta viinilasissakin. Enkä yrittänytkään odottaa valoisaa kuvaushetkeä, saati ottaa kännykän sijaan kuvia oikealla kameralla. Hämyisiä (ja vähän laiskoja) terveisiä mun oli tarkoituskin tulla teille vielä torstain viimeisten hetkien kunniaksi toivottelemaan.

Perjantai-iloa huomiselle, koitetaan pysyä terveinä ja nauttia vapaapäivistä!

Tykkäämisistäni

Mami Go Go:ssa Minttu mietti, mistä tykkää. Ja kysyi loppuun, että mistä minä tykkään (tai no, minä ja tuhannet muut lukijat). Olisi tuntunut tilavarkaudelta ruveta siellä kommenttiboxissa näitä omia tykkäämisiä luettelemaan, joten varastin sen sijaan aiheen tänne oman blogini puolelle.

Pieniä, simppeleitä juttuja, joista minä tykkään. Jotka eivät välttämättä kerro musta mitään erityistä, tai sitten voi olla, että juuri ne kertovatkin. En tiedä. Vielä ainakaan, kun en edes tiedä, mitä kaikkia tähän nyt putkahtaa. Kokeillaan:

- päiväkahvihetkistä
- itse keksityistä perinteistä
- tunteesta, että hallitsen jonkun asian hyvin
- siitä, kun ottaa mahanpohjasta
- appelsiinimehusta Iittalan isossa tummansinisessä lasissa
- koruista ja kilinästä
- Annalan Villasta Lapualla
- siitä, että yksin autoillessa ei tarvitse laittaa ketään muuta vöihin
- makeasta
- vilteistä
- saippuakuplista
- siitä hetkestä, kun käyn kääntämässä nukkuvat muksut sängyissään oikein päin ja peittelemässä (joskus pitää vielä vähän pitää sylissäkin salaa siinä vaiheessa).
- vaikuttamisesta. Yhteisöissä ja yhdistyksissä. Vaikka vaikutankin aika vähän.
- siitä, että saan jonkun nauramaan
- siitä, että joku saa mut nauramaan
- rubiikinkuutiosta ja älypeleistä
- hiljaisuudesta
- työkavereista
- lämpimistä vaatekerroksista
- suuren suuresta suvustani
- Torikeskuksesta
- rauhassa saunomisesta
- lasteni touhujen hämmästelemisestä
- vapautuneista ja vapauttavista keskusteluista, joissa katoaa kontrolli ja uskallan sanoa mitä vaan. Jälkeenpäin saatan kyllä säikähtää sanomisiani.
- tavaroiden ihailemisesta ilman, että olisi pakko saada niitä itselle
- pitsistä
- piirtämisestä
- villasukista
- takkatulesta
- isoista muhkeista tyynyistä
- mr Piin tekemistä pulled pork -hamppareista
- tuliaisten viemisestä (periaatteessa. Hyvin usein jää milloin milläkin syyllä viemättä.)
- leivonnaisista
- Pojan huikeista oivalluksista
- koko perheen kanssa rauhassa syödystä iltapalasta (toteutuu turhan harvoin)
- perjantai-iltapäivien Hanna-täti -kahvitteluista
- painavasta peitosta
- työmatkasta lakeuksien halki
- hymyistä
- valkoisista seinistä
- itse keksityistä (yhdys)sanoista
- lapsen omakeksimistä sanoista
- iltarukouksesta
- Artekin ritiläpenkistä
- hulvattomasta nauramisesta oppilaiden kanssa kesken oppitunnin (vaikka huomaankin sen syövän hetkellisesti auktoriteettia)
- meidän koivuparketista
- leikkokukista, joita ei oo sidottu kimpuksi
- siitä, että tyttäreni tukan saa jo jonkinlaiselle ponnarille
- facebookista muinaisten tuttujen etsimisestä (ihan vain vakoilumielessä)



Keksisin varmaan tuhat lisää, mutta lopetan nyt, ennen kuin vahingossakaan pääsen kunnolla vauhtiin. Mistä te tykkäätte?

Ponnari on nyt tässä kuvituskuvassa se, mikä viittaa aiheeseen "Tykkäämisistäni", tämän yhden ihanan Ison Rakkauden (joita ei nyt ollut tarkoituskaan luetella) kuitenkin ollessa kuvan valovoimaisena päätähtenä.

Ja ei, tätä ei meinaa millään pystyä lopettamaan. Koko ajan tungen tuonne väleihin uusia ranskalaisia viivoja...

Perintökalleus

Olin huutavinani huuto.netistä himpun verran pienempää kultasormusta, kuin rippilahjaksi aikoinan saatu perintösormukseni, jonka sormessa pysymisen halusin "turvasormuksella" taata. Kun siis en halunnut omaa sormustani kaiverrusten ja tunnesyiden takia pienennyttääkään. No, huutamani sormus osoittautuikin himpun verran toivomaani suuremmaksi, mutta ehkäpä pienennän sitä tuonnempana. Kyllä tämä sormusyhdistelmä näinkin tuntuu vähän turvallisemmalta pitää, kun se ensimmäinen potentiaalinen tippuja ei olekaan se kaikken arvokkain aarre.

Perintösormus on alunperin mummin äidin, vuodelta 1918. Kiven mummi muisteli olevan ametisti. Ja se on niin ihana, ihan oikea aarre.

Kyllähän se vielä kauniimpi olisi yksinään, mutta oikein hienolta näyttää mun mielestä näinkin, ei siitä mihinkään onneksi pääse.

Muumit muuttivat eteiseen

Eteinen on onnettoman pimeä. Aloitettakoon nyt tällä kertaa siitä, vaikka se onkin vain sivupointti. Tai no, oikeastaan mulla on mielessä pelkkiä sivupointteja vaan, ei mitään mullistavaa ja yhtenäistä asiaa. Miten sinne saisi taiottua luonnovaloa? Isommalla peilillä? Nykyisen peilin päälle muutti jokunen viikko sitten lapsuuskodista mukaan tarttunut Muumipari. Olen saanut ne reilut 20 vuotta (!!) sitten lahjaksi tärkeältä Ystävältä. Muistaakohan hän itsekään? Todisteet olen itse kirjoittanut pohjaan: Annalta -93.

Peilistä näyn minä. Topattuna kahteen paitaan, villakaapuun, kaksiin sukkiin ja kaulahuiviin. Miksi ihmeessä mä näin palelen? Siinä vaiheessa, kun itse lisään kerroksia tai sytytän takan, muut avaavat ikkunan ja ilmoittavat läkähtyvänsä. Voiko palelu olla psykosomaattista?

Ja siinä ne muumiset tuijottelevat valmistunutta makkaria.

Vähän siirtymällä peilistä näkyykin juuri alkavat lättykestit. Namps. Menen mukaan.

 

Minitukka yltää jo ponnarille. Jotenkuten. Lopputulos lättykestien ja häiritsevän ponnarin yhdistelmästä oli sokeria ja rasvaisia lättyklönttejä päässä.

Poika halusi kuvata mua. Kaikkien muiden tässä postauksessa esitettyjen irrelevanttien yksityiskohtien lisäksi jätin hurmaavat naamanäppylät kuvaan. Oon niin monesti virnuillut, että mun mahdollisen raskauden huomaa sitten tuosta ilmiöstä. Joten mainittakoon nyt ääneen täällä kaikille asiaa jo mahdollisesti epäilleeneille (nyt toi sana taisi kyllä vähän vinksahtaa. En saa sitä kuntoon, auttakaa), että luulin väärin, kun luulin raskauden jälkeen kokeneeni kaikki mahdolliset hormonihurlumheit ennen vaihdevuosia. Ei, en ollut. Ei, en ole raskaana.

Makuuhuone muuttui

Vetoa lyöneille tiedoksi, että teknisestä näkökulmasta makkariremppa valmistui keskiviikkona. Taulut ja muut sisustukselliset elementit muotoutunevat hiljalleen. Ellen sitten ehdi tottua tyhjyyteen, kuten yleensä käy.

Vaaleanvihreä tapetti vaihtui kirkkaanvalkoisiin seiniin ja yhteen tapettiseinään. Tykkään seinämateriaalina valkoisesta maalista kaikkein eniten. Valo ja varjojen kontrasti ovat siinä parhaimmillaan. Se on jotenkin tosi vaikuttavaa ja kaunista. Myös tehosteseinän kiiltävä tapetti korostaa valoa omalla hauskalla tavallaan. Päiväpeiton sopivuudesta huoneeseen en oo vielä ihan vakuuttunut, vaikkei se ne nyt suorastaan seinän kanssa riitelekään. Valkoisen kaverina huoneessa vaikuttaa koivun väriset asiat. Hyvä yhdistelmä, tykkään.

Yöpöytää korvaa toistaiseksi jakkara. Mielessä muhii hassu idea yöpöytäratkaisuksi. Katsotaan, realisoituuko suunnitelma joskus. Pitäisi vakuuttaa ensin itsensä ja sitten mr Pii. Ja sitten saada mr Pii vielä askartelemaan se idea valmiiksi tuotteeksi.

Mr Piin käsialaa on myös kaunis pallotuoli. Jonka päälle hän itseoikeutetusti (?) kokoaa usein valtavan vaatevuoren. Kattolamppu ei oikein mätsää väreistään huoneeseen, mutta muotokieleltään rimmaa hauskasti pallotuolin kanssa. Jos en ehdi unohtaa värin epäsopivuutta, menee lamppu pikimmiten vaihtoon. Vähän kyllä pelkään, että unohdan...

Varsin hassua on, että nyt valkoisten seinien myötä lämpenin aivan äkkiarvaamatta tuolle kuultovalkoiseksi maalatulle katolle, jota lähes vimmatusti oon tähän asti inhonnut. Oho. Mut ei se mitään, tässähän kävi siis oikein hyvin. Ja ostin erikoiset ruman violetin ruskeat housutkin. Värisilmässä on taas jotain ihmeellisiä muutoksia havaittavissa. Onkohan se vakavaa?

(Loppuun vielä muuttopäivänä samaisen huoneen oviaukosta räpsäisty kuva...)

Töissä on niin kivaa

On niin kivaa, kun työkavereiden kanssa juttu kulkee. Tiistaisin mulla on aikaa tehdä seuraavan päivän valmistelut rauhassa, kun mr Pii hakee silloin lapset hoidosta. Usein valmistelujen sijaan kuitenkin joku (tai jotkut, kuten tänään) työkavereista tulee luokkaan juttuseuraksi ja parannetaan maailmaa. Tarpeen mukaan valitetaan kurjuutta tai innostutaan yhdessä hauskoista ideioista. Puidaan pinnallisia ja usein syvempiäkin. Se on kivaa, niin kivaa. Ihan tuntuvat ystäviltä.