Kahdet synttärit

Kaikkien lastemme synttäreitä vietetään kesällä. Kesä- heinä- ja elokuussa. Koska kutsuvieraslista on monilta osin joka juhlissa sama, ollaan toisinaan yhdistetty juhlia. Tänä vuonna ehdotin lapsille, että juhlittaisiin kahta isompaa yhteissynttärein. Ei käynyt heille.

No, minä olen äiti, joka kuitenkin toisinaan päättää vastoin lasten tahtoa, mutta yritän kyllä saada kuvion heillekin mieleiseksi. Niinpä löytyi huvittava kompromissi: Isoveljen 9-vuotissynttärit juhlittiin takapihalla ja Keskisiskon 7-vuotissynttärit keittiössä. Kummallekin oli omat kattaukset, kummallekin laulettiin vuorollaan ja vieraat juhlistivat omaa kummilastaan tai halutessaan molempia, sopivassa suhteessa.

Sää oli suotuisa ja monikäyttöinen takapihamme palveli hyvin. Tytön juhlissa värjättiin hiusliiduilla hiuksia ja tehtiin hattaraa. Pojan juhliin lämmitettiin sauna ja sai paistaa vohveleita.

Molemmat olivat tyytyväisiä päivään ja itsellekin jäi ihanan höttöinen mieli, vaikka osittain pää oli pehmeänä helteenkin takia.

Poika toivoi traktorikakkua. Olin vähän luova ratkaisussani:
Tulikin traktoriasetelma. Kynttilät viritettiin "piippuriviksi konepellille".

Kukkapurkkikomppania

Haaveilin kesäksi amppeliarmeijaa terassin kattokehikkoon. Nuukuus, päättämättömyys ja vähän tyytymättömyys valikoimaan iski, kun tutkin amppelivaihtoehtoja. Sitten keksin, että isojen roikkujien sijaan hankinkin pieniä kavereita purkkeihin. Eli tulikin armeijan sijaan otsikon Kukkapurkkikomppania. Amppelit tein itse, osan vain solmimalla ja osan kokonaan virkkaamalla, jotta sain turkoosit muoviruukut naamioitua. Ja kukkien päättäminen helpottui, kun sai valita monta pikkukukkaa kalliiden jättikukkien sijaan! (Tosin nyt kuvanottohetkellä pari purkkia on elvytyshoidossa. Ja jos vaikka paahde olisikin tehnyt tehtävänsä, ei sekään ole iso menetys. Vaihtelu virkistää ja sitä komppaniaan on helppo järjestää.)

Terassin pöydän kansi on risa ja nuhjuinen. Koska en löytänyt tyylikästä vahaliinaa, ostin sitten keltaruusuisen raikastuksen. Kaukaa se näyttää "vain vaalealta", läheltä överin pirteältä, jopa levottomalta. Keltaisten krysanteemien kanssa ihanan valoisa hässäkkä.

Tänään on ollut niin kuuma, etten ole saattanut terassilla juuri oleilla. Pitkään puntaroimani keväthankinta, riippukorituoli talon seinustasta jatkuvalle varjoisalle terassille onkin ollut jymymenestys. Ja mikä parasta, vaikkei kuumalla aurinkoterassilla pystyisikään olemaan, voi varjon puolelta riipputuolista ihailla näkymää kukkaterassille tai sen ohi metsään. Tänä kesänä aurinkoterassin ja varjoterassin välille tehty liuskekivilaatoitus on lisännyt käyttöastetta, -mukavuutta  ja monipuolista olemista vielä moninkertaisesti! Tämä näkymä on ollut samalla rauhoittava ja rentouttava, myös vähän sykähdyttävä: tämä on minun ja meidän, me ollaan tämä tehty ja ansaittu. Tämä on meidän näköinen piha. Minä olen aikuinen. Minä olen niin lomalla.

Noppareissu

Keskimmäisen jalkkistreenien peruunnuttua päätin, että jotain pitää saada aikaiseksi tänä iltana. Mies on monetta päivää reissussa ja seinät on alkaneet notkua pahaenteisesti jo aikaisin aamulla. Äkkiä jonnekin täältä.

Suunnitelmanpuutteessa keksin "Noppareissun": ei päätetä itse kuin vaihtoehdot, ja heitetään niistä nopalla. Matka suunnittelee sitten itse itsensä.

1. Otetaanko mukaan uikkarit (nopalla 1-3) vai yökkärit (4-6)? -Uikkarit.

2. Pakataanko eväät (1-3) vai käydäänkö ruokapaikassa(4-6)? -Eväät.

3. Mihin suuntaan ekasta risteyksestä? -Suoraan. Ja sama parissa seuraavassa, jolloin päästiin isolle tielle ja suurten suuntaviivojen ääreen:

4. Suunnaksi Lapua (1-2), Ylistaro (3-4) vai Alahärmä (5-6). -Alahärmä. Pettymyksenpoikanen, tuttu paikka. Ajettiin Härmään ja pysähdyttiin googlaamaan uimapaikkoja. Nopea selaus tuotti 3 ennestään itselle vierasta tulosta, ja niistä heitettiin noppaa. Muistuteltiin toisiamme, että voi olla surkeakin paikka, mutta seikkaillaan nyt! Kilometrejä kertyi, ja kävikin niin, että metsän perukoilta löytynyt paikka oli ihan huippu!! Syötiin eväitä ja leikittiin lammessa, hiekassa ja saaressa vaikka kuinka kauan. Lähtiessä katsottiin mapsista ehdotuksia lähimmistä nähtävyyksistä, ja kohta jo heitettiin noppaa:

5. Jepua vai Oravaisten kivipuisto? - Kivipuisto. Ulisin "Eiiiii!!" ja lapset luulivat, ettei mentäisi, kun kuski ulvoo pettymystään. Mutta mennään tietty, leikkiin kun on lähdetty. Paljon kikatusta ja sarkasmintäytteistä odotusta melkein tunnin kestävällä matkalla, jonka määränpää tuntui vitsiltä. Perillä tajusimme päätyneemme meren rantaan upeaan maisemaan, ja evästelimme ihanasti auringonlaskussa. Lapset rakastivat kivipuistoa (outoa, jos uskallan ääneen tässä todeta). Kuvasivat toisiaan poseeraamassa kivien kanssa. Pienin ihmetteli kyllä, missä ne oravat on. Muisteli paikkaa Oravamaaksi.

6. Kotiin Vöyrin vai Jepuan kautta, vai siitä välistä. -Vöyrin. Saatiin uudenlaista nähtävää ja ihanaa ihasteltavaa suomalaisesta maalaismaisemasta ilta-auringossa. Ja kikatus jatkui iloisen puheensorinan kanssa koko matkan. Reissu oli ollut kutkuttava ja jännittävä, arkisista kohteista huolimatta.

Kotona oltiin vasta puoli yhdentoista aikaan ja pienimmän vein nukkuvana sänkyyn. Todettiin, että ei se määränpää aina ole todellakaan pääasia, vaan se, että tehdään reissusta itse merkityksellinen. Ei toki ehkä joka päivä tehdä Noppareissuja, säästellään ideaa, ettei se kulu liikaa. Mutta tavallisten reissujen kohdeidealistalle löytyi matkan varrelta monta kiinnostavaa paikkaa. Sellaista pientä ja hassua, jonne vain pitää uskaltaa mennä.

Loman kirjakasa

Kesä on ollut vielä kevättäkin hiljaisempaa täällä blogin puolella. Olen muistaakseni nauttinut lomasta. Lipunut päivästä toiseen niin, etten osaa oikein sanoa, että mitäs tässä on tehtykään. Leireilty, reissailtu, loikoiltu, vähän hajoiltu ja koitettu paikkailla. Luettu.

Lainasin alkulomasta kirjoja Instagramissa keräämieni suositusten perusteella ja puhtaalla kiireisen lainaajan randomilla. Tällaiset tarttui matkaan ja tuli luettua:

Kirjoitin jokaisesta itselleni jotain ylös, ja riippumatta siitä, onko näistä kenellekään muulle mitään iloa, niin liitän kirjoitukseni tähänkin.

Kirja nro 1: Tuntematon Kimi Räikkönen, Kari Hotakainen

Kirja oli sulava sukellus mielenkiintoiseen maailmaan ja tarinan punoutuminen faktaksi kiehtoi ja koukutti. Tuntui palkitsevalta löytää tarinasta asioita, joita tietää ja muistaa ja nyt ymmärtää myös yksityishenkilön todellisiksi elämänvaiheiksi. Kimin uran alkuaikoina seurasin, uskokaa tai älkää, formulaa aika aktiivisestikin. Pidin formulamaailmaa outona jo silloin. Ja pidän yhä, kirjan luettuani.Vaikuttaisi siltä, että Kimikin pitää.

Kimin sielunmaailmasta tunnen saaneeni paljonkin irti, itse asiassa siirsin monia kirjan herättämiä empatian, kunnioituksen ja ymmärryksen tunteita myös itselleni tuttuihin ihmisiin, joiden ajatuksia en aina ole kyennyt kovin hyvin ymmärtämään, ehkä hyväksymäänkään. On aina avartavaa, kun joku osaa purkaa itselleni vieraan olemisen tavan ymmärrettäviksi pointeiksi. 

Kirja nro 2: Nainen joka unohti, Liane Moriarty 

Kirjan päähenkilö löi päänsä ja heräsi tilanteessa, jossa ei muistanut mitään viimeisiltä 10 vuodelta. Ei perhettään, ei draamaa ihmissuhteissa, ei oikein itseäänkään. Ainakaan sellaisena, kuin muut häntä pitivät. Kirja piti otteessaan, kuvasi taitavasti ihmismieliä ja tunteita. Herätti ajatuksia ja herätti itse asiassa lukemaan myös keskellä yötä parin luvun verran. Tai ehkä niin päin, että herätessäni totesin voivani yhtälailla lukea, kuin kuunnella telttakankaan läpi lintujen huutoa. Melkein kolmen tunnin hetken verran...

Mielessä risteilivät teemoina aikuistuminen, parisuhde, äitiys, persoonallisuus, mielenterveys, perhe- ja ystävyyssuhteet, roolit, arvomaailma. Ajatukset pyörivät Alicen lisäksi paljon tietenkin myös itseni ympärillä. Vaikka kirja oli paksu ja pitkä, se oli helppolukuinen, ahmittava ja hyvin punottu otteessaan pitäväksi. Kevyttä. Jos kirjasta tehtäisiin elokuva, sen tyyli olisi jotain Täydelliset kotiäidit -maailmaa, vaikka tarina syvempiäkin sävyjä kyllä sisälsi.

Kirja nro 3: Eukalyptus, Murray Bail

Kirja kertoi eukalyptusmetsän omistajasta, joka päätti luovuttaa tyttärensä puolisoksi sille, joka osaa nimetä metsän kaikki sadat eukalyptuspuut.

Runollisen tekstin rytmiin oli alkuun vaikea päästä, mutta sitten tarina alkoi soljua. Paljon lukuelämyksestä menee suomentaja Saara Villan piikkiin. Ihania ennenkuulemattomia sanoja, jotka on taitavasti rakennettu ymmärrettäväksi. Haipua, volina, kellervä. Tätä kirjaa lukiessa huomasin monta kertaa kuvaavani kännykällä talteen nokkelaa, kaunista ja herkillä vedoilla, mutta tarkasti piirtävää tekstiä. Esimerkiksi tällaisen kappaleen olen kuvannut:

"Silti Ellen heittelehti ja luiskahteli valon ja pimeän läpi, itsensä toisesta päästä toiseen, vastakohtaan. Hän oli sekä tyyni, että kiihdyksissään; hän kärsi suuresta uupumuksesta ja seuraavassa hengenvedossa levottomuudesta. Varmaankin on olemassa jokin luja lääketieteellinen nimitys tälle ylös, alas ja ristiriitaisesti edestakaisin luiskahtelevalle tilalle."

Kesti siis pitkään päästä kirjan rytmiin ja lukeminen pätkissä/hälinässä oli työlästä, monta kertaa piti palata lauseen tai sivun alkuun ja yrittää uudelleen. Olisin ehkä luovuttanut, jollen olisi jo aluksi päättänyt lukea koko kirjakasan. Mutta onneksi luin loppuun. Kirja kaikenkaikkiaan oli jotenkin haikea, puhdas, ajaton, herkkä, söpö ja mitä vielä? Tuli hirveä halu maalata ja piirtää. Piirtää Ellen, piirtää puita, piirtää kellerviä kaupunkeja ja sinerviä eukalyptusmetsiä, piirtää harmaa kanarialintu ja nahkatakkinen renttu. Aloitinkin. Ellenistä tuli ihan epäreilun ruma, ja lopetin. Siirryin lukemaan seuraavaa kirjaa.

Kirja nro 4: Yön kantaja, Katja Kallio

Kirja kertoo Seilin mielisairaalasaaressa 1800-1900-lukujen taitteessa eläneestä Amanda Aaltosesta, joka on ihan oikeasti olemassa ollut ihminen. Vaikka tarinan ääriviivat ovat jossain määrin tosia, on väritys kirjailijan tulkintaa ja mielikuvittelua.

Tätä lukiessa koin itsekin olevani hullu. Mikä kertonee paitsi kirjoittajan taidosta kuvailla mielen järkkymistä, myös omasta herkkyydestä erisorttisille mielenvinksahduksille. Pohdin paljon sitä, miten Amandan käytös auki selitettynä tuntui niin inhimilliseltä ja loogiselta, vaikka ulospäin touhu oli tietenkin useimmiten älytöntä. Tai että mikä on ympäristön merkitys ja rooli mielenterveydessä ja sen tulkinnassa. Sikäli tietenkin suuri, että ympäristö määrittää normin ja normaalin, eikä se mene yksiin jokaisen sisäisen kokemuksen kanssa. Ei sen kummemmin suuntaan, kuin toiseenkan. Että kuka kokee hulluutta ja kuka ei, ja ketä sellaisena pidetään ja ketä ei. Mietin sitäkin, että mihinköhän minut olisi 1800-luvulla sijoitettu päätäni parantelemaan.

Kirjaa lukiessa oli palkitsevaa diagnosoida henkilöitä ja heidän traumojaan. Hetken kuvitteli olevansa hyväkin psykologi, kunnes tajusi siirtää kunnian nokkeluudesta kirjailijalle: hänhän sen diagnoosin on tehnyt ja muotoillut kirjaan sopivaksi tarinaksi. Minä vain vähemmässä nokkeluudessani osasin sen (tai ainakin osan niistä) sieltä poimia.

Kirja oli kirjoitettu helppolukuisella, mutta kauniin (ja tarvittaessa ruman) kuvailevalla ja elävällä kielellä ja tämän jälkeen tuntui kököltä alkaa lukea kirjaa, joka oli suht vaivaa näkemättömästi käännetty suomeksi. Suomen kieli on niin vivahteikasta, kirjoittajan luonne (tai hänen valitsemansa vaikutelma) näkyy niin eri tavalla, kuin muilla kielillä kirjoitettuna ja niistä suomeksi käännettyinä. Saatte olla eri mieltä, näin itse koen.

Kirja nro 5:  Kukkien kieli, Vanessa Diffenbaugh

Suomennettu kirja lähti Kallion tekstin jälkeen vähän kömpelösti liikkeelle. Mieli pökkäsi sanavalinta- ja lauserakennekökkäreisiin muuten sileällä ja sujuvalla ajatuksenliuulla. Toisin kuin Eukalyptuksessa, tässä on "käännetty", ei tehty taidetta.

Kirja kertoo raskaan lapsuuden eläneestä hylätystä tytöstä, joka sijoitusperhe- ja laitoselämävuosien jälkeen aloittaa elämäänsä omillaan 18-vuotiaana. Tyttö on kiinnostunut kukista ja erityisesti niillä kerrottavista viesteistä. Itselläkin herää oman kukkakauppatyöskentelyjen jälkeen unohtunut mielenkiinto kukkien merkityksiä kohtaan. 

Teksti ottaa kuitenkin äkkiä mukaansa. Nykyhetken ja menneen kerronta vaihtelevat kivalla rytmillä. Tarina on vähän naiivi ja tuntuu sisältävän tarkoittamattomia ristiriitoja ja pikkuvirheitäkin, mutta lopulta (Yön kantajan jälkeen) pääsen kiinni siitä syvyydestä, johon tässä kirjassa päästään, ja se onkin ihan ok. Vaikkei siis ihan yhtä syvä olekaan tämän teoksen syvin pää, kuin edellisissä teksteissä. Jotenkin ilmiselvästi amerikkalainen tarina, enkä oikein itsekään tiedä, mitä tällä tarkoitan.

Kukkateema on ihana. Huomaan lukupäivinä pukevani kukkakuosia ja nyppiväni pelargoniasta ja marketasta kirjasta matkitulla rakkaudella kuihtuneita kukkia ja lehtiä. Vasta lopuksi huomaan, että kirjan lopussa on mukana kukkaviestinnän merkitysten sanakirja. Otan sen kuvina talteen. Mies tuskin tiesi, että pihalta kantamistaan salaateista voisi tulkita viestin "kylmäsydämisyys" ...vai tiesikö...? Ehkä varmuudeksi haen pöytään valkoista apilaa ja petuniaa omien ajatusteni esille tuomiseksi.

Kirja saa miettimään myös ihmissuhteita ja äitiyttä. Mikä on riittävää onnistumista ja mikä epäonnistumista. Elämä voi edetä niin monella tavalla, ja on aika paljon myös itsestä kiinni, minkä kokee epäonnistumisena ja minkä ei...

Kirja nro 6: Anna Gavalda, Karkumatka

Nyt on kirpeää kerrontaa, tykkään. Tarinassa aikuisiksi ehtineet sisarukset ottavat ja tarttuvat hetkeen. Tekevät karkumatkan. Hyvästä ja taitavasta käännöksestä huolimatta kuulen tarinan matalalla, sarkasminpainoisella käheällä ranskalaisneidon äänellä. Oikein nopeasti kerrottuna, tosin painokkaita, lyhyitä taukoja pitäen. Tarina sisaruudesta, aikuistumisesta, hetkessä elämisestä, pienten ilojen merkityksellisyydestä.

Näkisin mielelläni tämän ranskalaisena elokuvana. Tässä versiossa, jonka lukiessa sieluni silmin näin, oli seuraavanlainen roolitus: pääroolissa Garancena Alina Tomnikov, isosiskona Elli Haloo Helsingistä ja Carinena Pippa Middleton.  Simonia esitti se eräs maikkarin tumma uutistenlukija ja Vincentiä "ranskalainen raitapaitainen nuorimies", tiedätte hänet(hänlaisensa) kyllä. Ihan vain siksi kerron, kun oikein muuta en nyt tästä novelliksi luokiteltavasta lyhyestä kirjasta saa kerrottua.

Hauska, lyhyt tarina.

Nyt en kyllä loppulomasta taida lukea mitään. Pidän ajatuksesta, että nyhjään sohvalla tai korituolissa lukemassa, mutta kuva siitä, kun lapset tai kotihommat odottavat ja minä pikkuhiljaa alan hermostua ja kiristyä, kun yritän kaikella sinnillä ja pakkomielteisellä vängällä keskittyä tekstiin, taitaa olla tältä kesältä nyt nähty.