Hieno suoritus!

Vietin pitkän työpäivän päälle melkein 3 tuntia töissä. Sain tehtyä kertotaulukokeet loppuviikolle, lähetettyä kolme wilmaviestiä, suunniteltua yhteistä tuntia kollegan kanssa, tarkistettua enkun kokeet loppuun, mietittyä huomiselle huterahkot raamit, suunniteltua tukiopetuksen, eriytettyä äikän tehtävän ja ehkä jotain muutakin. Vaikea muistaa, kun pää on ollut kahdesta asti puuroa.

Vielä jäi merkkaamatta pari tuntimerkintää, tekemättä huomisen tarkat suunnitelmat, jaksosuunnitelmien päivittämisestä puhumattakaan. En myöskään ehtinyt askarrella suunnittelemiani toimintaohjekortteja ja ympänkokeita, enkä tutustua kolmeen asiakirjaan, jotka pitäisi päivittää (ja joiden päivittäminen pitäisi ensin opetella, samoin, kuin niissä käytettävä sanasto ja toimintamallit). Unohdin myös siivota kässänluokkaan jääneet loppusotkut. Seuraavalle liikuntatunnille en ehtinyt kehitellä mitään ja matikkakin lähtee huomenna lonkalta. Ensi viikon kuvista pitäisi valmistella, samoin kässään tarvitsisi hankkia jotain/jostain/jollain matskuja. Haluaisin ehtiä yksilöimään opetusta ja huomiotani ja välittämään enemmän ja paremmin. Ei vain riitä voimavarat ja aika. (Vaikka montaa näistä hommista teen toki heti, kun painan pääni tyynyyn illalla...)

Tulin siis kotiin rättipoikkiväsyneenä. Vähällä oksentaa nälästä ja uupumuksesta. Postista oli tullut lähestyvän synttärin kunniaksi postia, joka sai itkun kurkkuun ja koppuraksi käpertyneen oloni aavistuksen löllömmäksi. Palkintotarroja, joista annoin heti yhden itselleni.

Kiitos taas, Heidi. Se toinen Heidi, se, joka yllättäen rohkaisee juuri oikealla hetkellä ja sopivilla ajatuksilla. Mutta kai voin tätä meidänkin talon Heidiä kiittää päivän urakasta, moittimatta kaikesta, mitä jäi tekemättä.

(Ja tiedättehän, että tykkään työstäni. Sitä vain on liikaa ja se ei vähene tekemällä. Jos ei muuta, niin olkoon tämä kannanotto ainakin pienempien luokkakokojen puolesta. Se taatusti maksaisi siihen kohdistetut panostukset moninkertaisina takaisin!)