Muutoksia

Toukokuu loppuu ja kesä tuo monta muutosta. Ensinnäkin sisko muutti kaukaa perheineen ihan tuohon lähikaupunkiin, jee! Ja tietenkin se isoin muutos meidän perheessä tulee olemaan vauvan syntymä ihan lähiviikkoina.

Öitä ovat edelleen katkaisseet paitsi lasten hörhöilyt, nyt myös mr Pii. Hyökkäsi viime yönä moneen otteeseen ärhäkästi mun käteen kiinni, ja aina tietysti säikähdin isosti. Jossain vaiheessa sitten kysyin, että mitä oikein teet. Katsoi tiukasti silmät hyvin suurina ollakseen täydessä unessa ja puhisi vähän hätääntyneenä mun kättä naamansa edessä ravistellen, että "MIKÄ TÄMÄ ON??!". Kerroin, että käsi, ja sitten nukuimme tyytyväisinä aamuun asti. Semmoista.

Kostoksi öisestä pelottelusta (ja siskon muuttofiilisten jälkimainingeissa) rymsteerautin sillä olohuoneen uuteen järjestykseen. Huomenna siirrätän kaiken takaisin entisille paikoilleen, ei tullut hyvä. Paitsi ei vaiskaan: Ei se ollut mikään kosto. Rymsteeraussopimus sitä paitsi sisälsi palautusoikeuden.

Rauhallista yötä teille ja meille kaikille. Huomiseen! (Kesäkuuhun!!)

Lukuvuodenpäättymiskukka

Juhlapäivä

Aamulla itketti, että en tee mitään, enkä mee minnekään.

Sitten tuli jokin virtapiikki, ja lähdinkin perheen kanssa kiertämään yo-juhlia, joista olin ajatellut oman vointini takia kieltäytyä.

Oli kivaa.

Vitsailin, että juhlin itseni synnytyskuntoon.

Veikkaan, että hetken päästä taas itkettää, että en tee mitään, enkä mee minnekään. Juhlin yli, enkä todellakaan jaksaisi nyt synnyttää.

Raskauskuulumiset ja pari Hiiparia

Aamun polikäynnillä käyrät piirtyivät oikein ja vauva oli ainakin tutkimuksen ajan ihan oikein päin mahassa. Hyvän kokoinenkin on. Sukupuoliasia vahvistui ja konkretisoi kivasti ajatusta tulevasta perheenjäsenestä. Synnytyksen lähestymistä taas konkretisoi toissailtainen supistelu, joka sai mut vihdoin aloittamaan sairaalakassin pakkailua ja vauvanvaatteiden pesua.

Ja kesäloma alkaa. Ihmeellistä. Vastahan oli joululoma, jolloin isompi lapsista ihmetteli mun mahaa ja tuskaili, että "miksi vasta kesällä?!"

Yöt on menneet hiipareita ja ponia etsiessä. Pienempi on nukkunut levottomasti ja aina havahtuessa pitää kartoittaa, onko kaikki unikaverit tallella. Hiipareita ovat siis kaikki pikkupehmot, isompi on nimennyt niin. Ja nehän nyt yön aikana kätevästi hukkuvat tokkuraiselta minne vaan. Isä ihan mielellään niitä yöhämärissä etsii (?), kun äitiin tuo maan vetovoima vaikuttaa nyt niin paljon.

Päiväkotiin viemisiä

Opettajien jokakeväinen krääsäteema on taas ollut pinnalla, mutta päädyttiin silti lasten kanssa askartelemaan hoitajille kutistemuovista avaimenperät. Siitä kätevä pikkulahja, että sen voi helposti ujuttaa jonnekin käyttöön -tai yhtä lailla voi helposti ja tunnontuskitta halutessaan "hukata".

Lapset valitsivat piparimuoteista kullekin hoitajalle sopivan kuvan, minä piirsin ääriviivat ja he värittivät. Isompi kirjoitti vielä tätien nimet. Ja äiti askartelee sitten yöllä loppuun, kun lakkaus kuivuu...

Samalla tuli juteltua hoitajista. Ja syötyä iltapalaa ja puhuttua pihaleikkien jälkimainingeissa Tosi Kovaan Ääneen, mistä johtuen äidillä meinasi vähän päässä kolista ja hermot paukkua. Kivaa silti oli. Lasten silmät tuikkivat, kun innoissaan valitsivat sydämiä ja tähtiä ja arvuuttelivat lempivärejä. Meillä on käynyt hoitajien kanssa tuuri. Lapset tykkäävät omistaan ihan kauheasti ja kemiat kolahtavat. Kaikki kuusi ovat ihan superihania ja juuri meille aivan parhaita. Sikäli olisi jotain konkreettisella tasolla isompaakin voinut hankkia... Ehkä lätkäistään tähän vielä se ruusu tai suklaalevy kylkeen, vaikkei sekään "isoudessa" riitä kiittämään kaikesta.

Työmatka

Kävin moikkaamassa työkaverit ja lapsoset. Jännästi tulikin se kevätlukukauden päättymisen fiilis, josta ajattelin jääväni paitsi. Sain oppilailta hirveästi halauksia, vauvalle nimiehdotuksia ja kansiollisen ihania kirjoituksia ja piirustuksia. Niillä herätellään taas kutsumusta sitten äitiyslomahorroksen aikanaan päättyessä.

Työmatkani on kulkenut tällä kertaa kaupungin läpi. Sielunmaisemaa, lakeutta, vilahtaa 10 sekunnin ajan. Siinä kohtaa aina hymyillyttää. Nyt viimeistä kertaa näissä merkeissä ohi ajaessani nappasin hätäisen kuvan. Siinä. Siinä on pellonreuna. Siinä voi hengittää niin syvään, kuin haluaa. Siitä on ollut aamuisin helppo jatkaa matkaa töihin ja iltapäivisin palata kotiin.

Muistuttakaa, että äitiyslomaltakin lähden välillä lakeuksille hengittämään avaruutta.

Läskipäivä lähestyy

Se olisi nyt sitten kevään viimeinen työ- ja hoitoviikko. Itse käyn moikkaamassa huomenna omia oppilaita ja työkavereita. Loppuviikon aikana omat lapset kevätretkeilevät ja pitävät läksiäisiä. Jotain simppeliä pitäisi keksiä hoitotädeille viemisiksi. Mä tykkään niistä perinteisistä ruusuistakin, mutta tykkääköhän muut? (Kuvassa mun viimevuotiset, jotka vielä kuvien läpikin ihastuttavat.)

Pienempää vähän harmitti koko läksiäisasia, ja kysyi myrtsinä, että miksi hänelläkin on läskipäivä.

rv 37

Päivät kuluvat edelleen tutusti ja myönnettäköön: tylsästi. Nukkuen, jaloitellen, löhöten, napostellen, supisteluja vältellen ja närästystä hoitaen... Yritän jumpata hartioita ja selkää. Vauva pyörii vieläkin ympäriinsä ja viikon päästä asentoa tutkaillaan tarkemmin polilla.

Voinnista huolimatta oon saanut muutamia asioita tehtyä, mikä korottaa yllättävästi mieltäkin. Oon viimein pessyt talvivaatteet kesäsäilöön. Lisäksi heitin surutta monta säkillistä omia ja lasten vaatteita hyväntekeväisyyteen. Sellaisia joskus taannoin pakattuja kasseja, joihin ei kannattanut kauhean tarkkaan katsoa, ettei tule katumapäälle. Vaikka onkin vielä yksi käyttäjä tulossa. Mutta kun tiedän, että haluan sillekin uusia ostaa, niin jotain on tietenkin laitettava pois. Kaipaan tilan tuntua paitsi petiin, myös kotiin ja kaappien hyllyille.

Omaksikin yllätyksekseni oon yhtäkkiä alkanut luottaa ultran sukupuoliarvioon, joka oli eri, kuin oma vahva tuntemus. Niin surutta laitoin niitä "väärän värisiä" vaatteita pois. Tietäen, että lopputulos voi kuitenkin olla se toinenkin, eikä sekään yhtään haittaa. Tietenkään.

Kuvituksena tällä kertaa tähän mitenkään liittymättömät vierastarjoiluiksi hankitut Lidlin paistohyllyherkut. Paitsi että liittyvätpäs sittenkin. Hyvin vahva yhteys on ylijäämäcroissanteilla ja -donitseilla noihin alussa mainitsemiini naposteluun ja närästykseen...

Raskausaika ja läheisyys

No niin, ihan ensinnäkin joudun tuottamaan pettymyksen, että otsikko ei viittaa mihinkään kamalan intiimiin asiaan. Vaan tällaiseen, että ihan ensimmäisen raskauden ensimetreiltä alkaen on nukkumaan mennessä ollut vieruskaverille hämmentävät uudet säännöt:

Ei saa laittaa jalkaa mun yli.
Ei saa laittaa kättä mun ympärille.
Ei saa pitää kädestä niin, että mun käsi jää alimmaiseksi.
Ei saa oikeastaan olla mitenkään niin, että tuntisin oloni kahlituksi (nuo yli menevät kädet ja jalat tuntuvat siltä myös).
Ei saa olla puolta metriä lähempänä kasvoja, tai en saa kunnolla hengitettyä.
Ei saa tulla sängyssä liian lähelle, koska vaivalla löydetty hyvä asento menee epäbalanssiin.
En tule kainaloon, eikä saa halata.

Tilan tarve tuntuu pakottavalta. Jotenkin suorastaan vaistomaiselta. Siksi kiinnostaisikin tietää, onko muilla muuttunut raskausaikana se, miten lähellänne saa olla. Että onko se jokin luonnon sanelema ikiaikainen juttu, tarve vetäytyä turvakuplaan vauvansa kanssa?

Ja tämä on siis ihan fyysistä. Henkisellä tasolla kaipaan läheisyyttä ja hellyyttä paljonkin. Vain vähän tavallisesta poikkeavassa muodossa. Höyhenenkevyin kosketuksin ja mieluummin hymyinä ja sanoina, kuin rutistuksina ja kainalona. (Niitäkin kyllä kaipaan, vaikkeivät nyt maistukaan. Vähän niin kuin Kotipizzan lankkuvege...) Toiselle voi vaan olla hiukan hämmentävää, että se etusormella käsivarren hipsuttaminen on joinain iltoina ihan siinä rajoilla, että saako niin liki tulla, vai ei.

Kuka jakaa tunteen, vai oliko tämä sittenkin ihan omituista ja poikkeuksellista?

Semmoinen tulkinta.

Oliko nämä ohjeet nyt jonkun muun mielestä epäselvät?

Harmittelupakko

Kyllä on pakko nyt taas vinkua. Jos se vaikka vähän helpottaisi.

Harmittaa, etten pääse repimään kukkapenkeistä rikkaruohoja ja tekemään muita (haparoivia) puutarhanhoitotoimenpiteitä.

Harmittaa, etten voi mitään lasten sotkuille, kun en voi kumartua tai kyykkiä. Ja vapaapäivinä sotkut vain yltyvät. Ihanaa toki, että yhdessä noin leikkivät. Pienempi riisui nukkea ja käännähti nuristen isoveljen puoleen: "Vaihla hä tän vaippa. Ku mä en voi mennä kyykkyyn." Just.

Harmittaa, etten myöskään saa raivattua mankelia minnekään. Tietenkään en itse voi sitä ensinnäkään nostaa, mutten myöskään keksi, minne sen laittaisin. Jos saisin sen johonkin, olisi ompelupöytä vapaa. Mutta harmi vaan, tuskin mitään saisin ommeltuakaan. Ihmeen fyysistä touhua sekin on lattialla kankaiden päällä konttimisineen. Samoin on muuten taikinan vaivaaminenkin, eipä olisi uskonut sitäkään.

Sekin ärsyttää, että mieli halajaisi eläin- ja huvipuistoihin, shoppailemaan ja ompelemaan, mutta enhän mä voi noista mitään tehdä, kun en pysty selkäni ja kaikkien vatsaa kannattelevien lihaksien takia kävelemään montaa metriä. Ei viitsi ketään kaveriakaan houkutella humputuksiin, kun kestävyys kaupoilla voi olla 20 minuutin luokkaa.

Ja sitten huolestuttaa se poikkitila. Että jollei se käännykään, ja jos pitää leikata, niin sekin tietää liikkumisrajoitteita.

Harmittaa myös, ettei meillä oo mr Piin kanssa kahdenkeskistä aikaa. Lasten unille saaminen on ollut aika työlästä, ja koska arkikin on työlästä, on hereillä pysytyt loppuillan tunnit vietetty telkulla ja koneella. Eri huoneissa. Harmittaa, että vaikka raskausvaivat ollaan varmasti jaettu tasan (sikäli, että toinen kärsii niistä joutumalla tekemään kaiken kotona), niin varsinaista vauvan odotusta ei olla kauheasti jaettu. Ei oo ollut aikaa ja energiaa.

Pitäisi alkaa laitella vauvaa varten sänkyä, hoitopöytää ja pestä vaatteet.

Harmittaa, että energiataso ei kohtaa perheen kanssa, eikä itselläkään kohtaa ne fyysiset voimavarat ja henkinen hinku.

Pitäisikö piirtää tai maalata? Tai antakaa joku neule- tai virkkausidea. Vai pitäisikö hankkia lastenvahti ja mennä kaksin leffaan tai syömään? Saatan myös mennä sohvalle murjottamaan. Siitä kohtaa ei edes näy sotkut.

Homppeliperheen koti löytyi

Huomaan joka kevät saman: alan änkeä blogiin lintuja. En kykene hillitsemään, vaikka arvelenkin, ettei se ole kaikkien mielestä kovin kiinnostavaa. Oon vain ite niin innoissani niistä, vaikken mikään ornitologi olekaan, ja lajitunnistukseenkin tarvitsen vähintään lintukirjan, Googlen, isän ja kälyn apua. Nyt oon erityisen innoissani siitä, että muutaman metrin päästä keittiön ikkunasta löytyi se eilen mainitun hemppoperheen pesä. Tosin en osaa olla kutsumatta heitä Homppeliperheeksi, kiitos mr Piin.

Muita pihassa pesiviä on toistaiseksi tiedossa vasta räkättirastas ja se hullu kirjosieppo rouvineen, mutta eiköhän saada kevään edetessä enemmänkin seuraa. Monta asuntoa olisi takapihalla vielä tyhjillään. Asennettuna tietenkin niin, että näen ne ikkunan läpi sohvaltani.

Tässä kohtaa vuotta mainostan taas ensiviikolla vietettävää Birdlifen Lasten Lintuviikkoa. Osallistua voi koululais- ja päiväkotiryhmät, ja miksei vaikka mammakerho lapsineen? Tai sitten voi tehdä pienen luontoretken kotiväenkin kesken. Me taidetaan perinteisesti kirjata tuolloin ylös lasten kanssa takapihan pesintätilannetta. Näin tosin unta, että käväistiin toissavuotiseen tapaan erään lintuharrastajan pihassa tutkimassa asentamiaan kymmeniä erilaisia pesiä. Tällä kertaa se oli saanut houkuteltua sinne pesimään ihanpa pingviinejäkin.

(Tuo nyt voisi kilometrin päästä otetusta kuvasta tulkittuna olla vaikka käpy, mutta ollaan jo tultu lasin läpi lähemminkin tutuiksi. On se hemppo.)

Tänään. Jokunen lause jokaisesta.

Vauva on vatsassa poikittain. Epämukavaa, ja vähän jännittää, että aikooko vaihtaa asentoaan ennen, kuin tila loppuu kokonaan. (Nyt siis rv35+1)

Pikkiriikkinen on vihdoin innostunut ja kunnostautunut pottahommissa. Tosin sanoo edelleen sinnikkäästi pikkareita tikkareiksi.

Isoveli halusi aamulla yllättää äidin: sain taas aamupalan tarjottimella sänkyyn. Eilen illalla huokaisi, että "ihanaa, kun ei tartte enää jännittää sitä äitienpäivää!"

Mr Pii ei muista uutta pihassa havaittua lintulajia. Ei "homppeli", vaan "hemppo". Koko vapaapäivänsä se on huolehtinut perheestä, että mä oon saanut lepuuttaa itseäni. Keneltä lie poikakin oppinut naisten hemmottelun? Hih!

Minä, no, sitä samaa. Aloillaan olemista. Oon askarrellut sitä ainoaa (ikuisuus)projektia, johon näillä edellytyksilläni pystyn: kuvatilausta parin vuoden ajalta. Alaselkä tuntuu hernepussilta. Ryhditön ja rutiseva. Kävellessä tulee välillä mieleen, että lähteeköhän jalat alta.

Nimiarpajaiset

Muistelisin, että yleensä on tässä vaiheessa raskautta ollut jonkinlainen haju tulevan vauvan nimestä. Nyt ei ole. Mulla on pari suosikkia ja mr Piillä joitain. Mutta ei oikein mitään, mikä tuntuisi kummankin mielestä hyvältä. Saati, että pitäisi olla vieläpä kaksi nimeä, tytölle ja pojalle. Kun eihän sitä koskaan tiedä.

Tänään koitin jo arpoa nimeä. Mutta eihän sieltäkään mitään ahaa-elämystä tullut. Vai mitä sanoisitte näistä: Laikka, Jollu, Sumba, Mosu, Yöli, Mahti, Kaiku, Feepia, Velho, Helppo, Kulta, Hely, Muste, Tammy, Kille?

Eilen pyysin myös lapsia keksimään nimiä. Kirjoitustaidottomat sitten hihittelivät yhdessä ja järjestelivät kirjaimia vierekkäin. Omien nimiensä (kestoehdotukset...) lisäksi ehdotukseksi muotoutui Euli Afelji. Kieltämättä se melkein kuulostaa nimeltä. Menisi sekä tytölle, että pojalle. Hmm... Ehkä vielä käydään kuitenkin almanakka muutamaan kertaan läpi, ennen kuin tuohon päädytään.

Äitienpäivätunnelmaa

Jos (ja kun) ei lasketa sitä, että äitienpäivään mahtui aika paljon lasten riitelyä ja aikuistenkin hermojen menetystä kyseisen riitelyn ja omien väsytilojen tiimoilta, oli päivä perinteisen ihana.

Aamun kuulostelin keittiössä hössöttävää joukkoa peittoni alta. Koristelivat kakkupalasta ja keittivät kaffia. Innolla tulivat herättelemään, eikä lahjojakaan tarvinnut äidin itse avata. Kuvissa näkyykin Pikkusiskon tekemä keltainen kaulakoru ja sohvan päälle nostettu Isoveljen tekemä taulu, jonka seuraksi näköjään on tuotu isänpäiväaskartelukin. Päivällä lounastettiin ja kahviteltiin oman äidin kanssa. Ja toki mukana olivat myös isä ja sisko. Illemmalla liimauduin valitettavan tutusti kipeänä sohvaan lasten kääntäessä taas kasvimaata (omasta vaatimuksestaan) ja päivän päätteeksi katsottiin koko perheellä kainalokkain elokuva. Siliteltiin yhdessä hassua vauvaa, joka osoitti selvästi halunsa olla mukana riehumalla mahassa villisti koko ajan.

Yöllä hiippailin vielä ihmettelemään, miten meille on saattanutkaan tulla tuollaiset lapset. Noin uskomattomat ja jo noin isot. Noin kauhean rakkaat.

Sängyssä sitten omaa unta odotellessa ja vointia voivotellessa ehti tulla jo hetkeksi olo, että onkohan se pienin myllertelijä nyt tosiaan piankin tulossa konkreettiseen joukkoomme. Että tuntuikos se nyt sitten tältä, vai joltain muulta... No, lopulta nukahdin, joten ei onneksi ollut "sitä" vielä. Mutta vähän se taas realisoi tätä lähestyvää synnytystä, jota en mitenkään voi olla tälläkään kertaa jännittämättä.

Täysi syli

Meinasin kirjoittaa siitä, miten raskaus on taas tänään ollut niin työlästä. Siitä, miten täräytän naamaan sitä, joka viisastelee, että "raskaus ei oo sairaus". Kun ei tunnu missään määrin terveeltä tämä voimattomuus, kivut, väsy, närästys ja ylipäätään jatkuva tietoisuus ja ajoittainen huoli omasta olotilasta.

Mutta sitten osui silmiin uutiset ja facebook-linkit siitä, että tänään vietetään Tyhjän sylin päivää. Lapsettomien päivää. Niin enhän minä voi kirjoittaa noista, mitä ajattelin. Kun sylini on niin täynnä. Niin täynnä, että sattuu. Kun se pienin potkii sisäpuolelta kylkiluihin ja - no, kaikkialle, ja ne isommat puskevat kyynärpäineen liian lähelle pienintä. Ja se sattuu. Mutta kun mietin, miten paljon se tyhjä syli sattuu, niin eijjei, en voi kirjoittaa mitään tällaista tänne.

Olen Niin (x3) (tai no, x3000000) onnekas. Anteeksi, että meinasin tänäänkin valittaa.

Aamukastetta ja kaikkea

Mulla ei vieläkään ole sitä haikailemaani aamukahvipaikkaa siinä aamuaurinkoisella terassillamme, mutta eilinen sade ja tämänaamuinen paiste saivat siitä huolimatta ja varsin poikkeuksellisesti houkuteltua mut ulos heti herättyäni. Kesänkevyessä paidassa tarkeni niin ihanasti!

Ajattelin kierrellä katsomassa, mitä sade ja aamu ovat puutarhassa saaneet aikaan. Tässä kohtaa tämä juttu muuttuu vielä uskomattomammaksi: nappasinkin haravan mukaan! Olen jo jonkin aikaa katsellut kukkapenkkejä, että sinne pitäisi jonkun kyykkiä siistimään. Mr Piiltä en kehtaa sellaista enää muiden vaatimusteni lisäksi pyytää, ja itse en ole kovin (=ollenkaan) kyykkiväinen nyt. Niinpä raapustelin varovasti haravalla liljantaimien ympäriltä roskat pois ja siivosin poikien katkomia pensaiden jämiä ja vanhoja kukkatörröjä. Toki tiedän, että hyvän lopputuloksen eteen olisi kyykähtäminenkin välttämätöntä, mutta annan itselleni luvan olla enemmän kuin tyytyväinen  mullantuoksuisessa aamuauringossa vietettyyn tuntiin ja kottikärrylliseen roskia.

Yhden kerran piti kuitenkin kyykkiä: löysin ne kerrotut valkovuokot, joiden paikan olin ehtinyt unohtaa. Niiden kasvualustaa intouduin siistimään oikein sormin. Ja silti nyppäsin vahingossa kaksi nuppua irti.

Vaan eikös tullutkin niistä ja parista mustikan varvusta hieno asetelma? (Hieno vai vähän hullu...?) Näissä energiansäästöpuuhissani nostelen välillä lasten leluja asetelmiksi niiden huoneiden pöydille, josta sattuvat milloinkin löytymään. Hoksasin vasta, että tämähän on vähän, kuin meidän tuleva perhe. Eilisiin juttuihin liittyen, ja tähän kuvaan, kiljui Pikkusisko illalla hysteerisenä isän vaihtaessa vaippaa, että "ÄITI VAIHTAA!! ITÄ ON LIIAN VAHVA!!!!" (Oikea syy sille, että vain äiti kelpaa, on se, että yleensä aina pitää olla lähinnä eri mieltä. Kaikesta.) Mutta katsokaa nyt, toi isä on kyllä aika vahva.

Äiti ja isä kiusaa (?)

Poika oli ehkä kymmenettä minuuttia käsienpesulla, kun vasta havahduin lotraamiseen. Menin ovelle ja puuskahdin kai sen "Mitä ihmettä??!!" liian yllättäen ja aika kovaan ääneen. Pojan säikähdyskiljaisu muuttui heti hätähuudoksi, että "ääÄÄÄääiti älä kiusaa!!"

Tyttö täytti vähän aiemmin pöntön vessapaperilla ja mies sitten hätisteli pois vessasta tuuppaamalla pyllylle vauhtia (silleen "tap tap", tiedätte kyllä). Tyttö juoksi mun luo ulvomaan, että "Itä lyöööö! Äiti oikeetti, itä löi mua!!"

Ja vielä sitten jo sänkyyn päästyä tapahtui niin, että samainen alkoi riekkua ja pomppia. Nostin käden sängystä pakenemisen esteeksi, ja kummemmin toisiimme edes koskematta hän heittäytyi peitolle itkemään: "Äitiiii hä kaaloit mut!!"

Että lähinnä nyt mietin, että mitäköhän nämä esim. hoidossa puhuvat. Ja että mitä ne tädit ajattelisivat, jos punastellen kysyisin, että onko lapset puhuneet, että meillä lyödään? Hmm.. En ehkä kysy, tsih. Selvitetään sitten, jos tädit sattuvat kysymään.

Onko teillä sattunut niin, että juttu on muuttunut lasten suussa vähän totuutta hurjemmaksi?

Hedelmähoukutuksia

Ruokailutottumukset ovat sairaslomani aikana muuttuneet laiskoiksi. Nautin siitä, että ei ole pakko syödä mitään "oikeaa" ennen iltapäivää. Nälkä kuitenkin vaivaa välillä, ja koitan taltuttaa sitä energiaa säästävin keinoin (eli kipeinä päivinä välttelen ylimääräistä jalkeilla oloa ja muina päivinä välttelen tiskin tekemistä ja närästystä).

Neuvolakäynti näytti, että paino on lomaviikkojen aikana tippunut. Paitsi että syön vähän, syön myös huonosti. Sokerinapostelusta ja leivästä tuntuu tulevan väsähtänyt olo. Eilen sitten päätin, että lisää hedelmiä taloon, ja heti aamusta helposti naposteltavaan muotoon tarjolle. Ja vesikannu muistutukseksi pöydälle.

Kyllä vain onkin reipas olo, kun aloittaa vapaapäivän kahdeksalta niska-hartiajumpalla ja hedelmäsalaatilla. Eikä edes närästä niin paljoa, kuin etukäteen kuvittelin.

(Nojailen kuvassa ikkunaan mun lintujenkyyläyspaikalla. Seppo vielä eilen kävi katsomassa mua, tänään on tuijotellut enää kauempaa omenapuusta. Sillä on pyörinyt joku Misu siinä, mutta tuntuu, että niillä on keskenään jotain selvitettävää vielä. Nimittäin se Misu on syöksynyt kaksi kertaa päin ikkunaa mun istuessani olohuoneessa...)

S(i)eppo

Ensin tuntui ihan hauskalta huomata, että kiinnostus on molemminpuolista. Kutkuttavaa, tämmöiselle pitkässä parisuhteessa olleelle rouvashenkilölle.


Mutta nyt juttu on mennyt vähän karmivaksi. Se stalkkaa mua. Milloin mistäkin ikkunasta. Tänä aamuna se on tullut vähintään kymmenen minuutin välein tuijottamaan mua vierashuoneen ovesta.


Kuviin se ei suostu, vaan karkaa, kun haen kameran. Mun mielestä se voisi nyt alkaa etsiä tyttöystävää omasta lajistaan. Niin kuin muutkin takapihan lintulemmikkini.

Minisarvikuonoja

Meille tulee tänään vieraita neljän perheen verran. Nähdään samalla sakilla, jolla nähtiin joulun alla. Silloin kaikki rouvat olivat mahakkaita, minä varovasti ja muut jo reippaasti. Nyt kolme silloisesta neljästä sikiöstä ovat jo vauveleita. Tänään vietetään meillä myöhäistä vappua ja ihastellaan pikkuserkuksia, joita jo meidänkin joukolla on yhteensä 8.

Äiti, montakos näitä tämän suvun pikkuserkkuja tällä hetkellä onkaan?

Vähän arvelin, ettei virta riitä, kuin sipsipussin ostamiseen ja puolivalmiin piirakan tekemiseen, mutta nämä yölliset inspiraatiot, minisarvet, piti väsähdyksenkin uhalla vääntää. (Serkut tuovat siis nyyttärihengessä myös tarjottavaa.) Väsähdin vähän, mutta enimmäkseen oon iloinen, että jaksoin edes yrittää.

Mr Pii kutsui näitä peukalonpäiksi (tai joiksikin vastaaviksi) ja Pikkiriikkinen puhui sarvikuonoista, kuten aina suolasarvista puhuessaan. Isoveli sanoi vaan, että hänellä on taskussaan kolme leppäkerttua.